DOM UM ROMÃO - RHYTHM TRAVELLER

Eli rytmikäs reissumies

Teksti - Matti Koskiala

Brasilialaisia rytmejä ja soittimia on vuosien mittaan esitelty oikeastaan aika mukavasti Viidakkorummun sivuilla. Erityisen ansiokkaita olivat viime vuoden numeroiden pitkät jutut "Sambakoulut ja niiden musiikki", kirjoittajana Jupe Väre, Helsingin "Papagaio" sambakoulun baterian johtaja. Toivottavasti olet säästänyt ne, samoinkuin muutkin Viidakkorummun numerot! Ja toivottavasti olet säästänyt myös Modern Drummer-lehtiä, sillä niissäkin käsitellään joskus näitä Etelän meininkejä.
Marraskuun 1990 numerossa MD julkaisi nelisivuisen haastattelun brasilialaisesta perkussiomaestrosta, nimeltä DOM UM ROMÃO. Syyskuussa 1977 Dom Um piti Helsingissä maamme ensimmäisen Brazilian Percussion klinikan ja sen johdosta hän esiintyy tämän lehtemme sivuilla, historian siipien havistessa ja Brasilian rytmien rapistessa.

Dom Um Romão syntyi 3.8.1925 Rio de Janeirossa. Äiti oli portugalilainen ja isä afrikkalainen. Isä Joaquim soitti kaikenlaista rumpusettikeikkaa sekä perkussioita riolaisessa sinfoniaorkesterissa. Jo 8 vuotiaana Dom Um soitteli rumpuja paikallisessa bändissä, ammattimaisesti tosin vasta 16 ikäisenä. Dom Um soitti ahkerasti kaikenlaista keikkaa kaikenlaisissa bändeissä ja paikoissa, joihin suinkin ikänsä puolesta pääsi sisään. Ensimmäiset levytyskeikat olivat karnevaalisamban soittoa. Aluksi bateria-ryhmässä ja yhdellä otolla vahalevylle. Kun äänitystekniikka alkoi sallia päällesoitot, oli Dom Um usein ainoa rumpali studiossa, vetäen surdot, caixat, parit pandeirot ja agogot, neljä tamborimia, chocalhoja ym. vuoden tärkeimmälle sambalevylle, "viralliselle" karnevaalikiekolle.
Rion huvielämä (= yöelämä) keskittyi paljolti Copacabanan kaupunginosaan, joka on viitisen kilometriä pitkä kaareva maakaistale rannan ja vuoriston välissä. Siellä asuu n. Helsingin verran väkeä. Enimmäkseen tavallisia keskiluokkaisia perheitä, mutta siellä on myös runsaasti hotelleja, ravintoloita, yökerhoja ja elokuvateattereita. Ennenkaikkea amerikkalaisilta musiikkifilmeiltä ja äänilevyiltä sai paljon vaikutteita se nuorten soittajien ja laulajien joukko, joka 50-60-luvuilla rakenteli omaa musiikkiaan ja musiikkiuraansa Copacabanan lukemattomissa, keskimäärin n. 60 asiakaspaikan pikkubaareissa.
Tämänkertaisen päähenkilömme, Dom Um Romãon, kollegoja olivat mm. Antonio Carlos Jobim, Jorge Ben, Elis Regina, Nara Leão, Flora Purim ja Sergio Mendes, vain muutaman mainitakseni. Jamituksen rytmipohja ei juuri koskaan ollut ns. jazzkomppi, joka svengasi "edestakaisin", vaan enemmän tai vähemmän sambapohjainen meininki, joka svengasi "puolelta-toiselle". Lainausmerkeissä olevat svengimääreet ovat riolaisen säveltäjä, runoilija, kitaristi, Carlos Lyran "samba-bossasta" Influencia do Jazz, eli Jazzin vaikutus (sambaan). Bossa novan historiankirjoituksen kuuluisimpia paikkoja oli Pullojen Kuja (Beco das Garrafas, huom! epävirallinen, mutta vakiintunut nimi), jota on merkityksessä verrattu New Yorkin Minton's Playhouseen jazzin be-bop tyylin kehtona. Copacabanan rantakadun, Avenida Atlântican, alkupäässä lähtee poikkikatu Rua Duvivier. Hieman ennen seuraavan rannan suuntaisen kadun Av. Nossa Senhora de Copacabanan kulmaa on vasemmalle (länteen) lyhyt umpikuja, jonka varrella sijaitsi neljä baaria, joista bossapaikkoja olivat Little Club ja Bottle's Bar. Kadun ja kujan korkeissa kerrostaloissa asui siis ns. tavallisia perheitä, joissa aamuisin herättiin töihin, kouluun jne. Paitsi että huvielämän äänet herättivät asukkaita usein myös aamuyöllä. Tavanomaisen sadattelun ohella he ryhtyivät heittelemään meluavia yökyöpeleitä pulloilla, tyhjillä, vesikraanasta taikka muista nestelähteistä täyttämillään. Usein aamuisin pikku kuja oli niin lasinsirpaleiden peitossa, ettei kestänyt kauaakaan kun se sai edellä mainitun epävirallisen nimensä.
Dom Um Romäo soitti sekä Littlessä että Bottlessa Copa Trio yhtyeensä kanssa, basistinaan Manuel Gusmão ja pianistina joko Toninho tai Dom Salvador. Myöhemmin porukka laajeni kvintetiksi kun mukaan tulivat trumpetisti Pedro Paulo ja maestro J.T. Meirelles tenorifoniin ja huiluun. Tämä bändi toi raisua vaihtelua hauraaseen "cool" perusbossaan tottuneelle yleisölle. Copa Trio ja Copa Cinco soittivat brasilialaista musiikkia, jota Dom Um kuvaili termillä "samba improvisado", toisin sanoen sooloja jamitettiin aivan jazzin tapaan. Ja myös säestettiin vierailevia, yleensä aloittelevia laulajia. 1963 Copa Cinco soitti Bottlessa, kun sisään tuli kitaran kanssa 19vuotias Jorge Menezes, joka varsinaisesti työskenteli pandeirotamburiinin soittajana naapurissa Littlessä. Hän oli rakennellut muutamia kappaleita, lauleskellut niitä ja kehitellyt komppia, joka ei oikein istunut bossaan. Hänen oma määritelmänsä laiskanletkeän jämäkästä rytmistään oli, "se on kuin sambakoulun rytmi karnevaaliparaatin jälkeen". Jorge arveli, että Dom Um Romão yhtyeineen tarjoaisi hänen lauluilleen vahvan ja värikkäämmän rytmin, jota hän oli tavoittelemassa. Pojat päättivät yrittää yhdessä ja kitaristi kuulutti itsensä äitinsä sukunimellä: "Olen Jorge Ben ja esitämme nyt sävellykseni Mas Que Nada". Tässä vaiheessa voisi hyvin käyttää klishettä: "And the rest is history".
Paikalla ollut Philips-levy-yhtiön tuottaja kutsui taiteilijat heti seuraavaksi päiväksi studioon. Kaksi Jorgen kipaletta: Mas Que Nada ja Por Causa de Vocé Menina levytettiin 78-kierroksen savikiekolle, joka ällistytti kaikki myymällä nopeasti yli 100.000 kpl. Siitä lähtien Jorge Ben on ollut Brasilian menestyksekkäimpiä musiikkitähtiä. Ja seuraavan kerran kun Dom Um Romäo rakensi rytmin Mas Que Nadaan, paikka oli Los Angeles, bändi Sergio Mendesin Brasil 66 ja silloin puhuttiinkin jo miljoonahitistä.
Palataan vielä Rion Pullojen kujalle, joka hunajan lailla veti puoleensa monenlaisia uusia musiikkikykyjä, kuin myös heidän metsästäjiäänkin. Maaliskuussa 1964 Dom Um Romão soitti Copa Trionsa kanssa vaihteeksi Littlessä ja kutsui laulusolistikseen juuri Rioon kotikaupungistaan Porto Alegresta muuttaneen 19 vuotiaan Elis Regina Carvalho Costan. Ja taas voisimme sanoa, että "The rest is history". Oli kaikille täysin käsittämätöntä kuinka valmis laulajatar Elis Regina jo tuolloin oli. Vielä käsittämättömämpi oli hänen yllättävä kuolemansa v. 82 vain 36 ikäisenä ja tulkinnoiltaan edelleenkin ylittämättömänä brasilialaisen populaarimusiikin laulajattarena.
Bossa novan Amerikan (ja Maailman!) valloituksessa, ehkäpä tärkein yksittäinen tapahtuma, oli New Yorkin Carnegie Hallin konsertti 21.11.1962. Sehän oli todellinen brasilialaisen populaarimusiikin massaesittely jenkkiläisille ja esiintymässä olivat mm. kitaristit Luiz Bonfá, Roberto Menescal, Carlos Lyra ja Oscar Castro Neves yhtyeineen, laulajat Agostinho dos Santos (Musta Orfeus), Astrud ja João Gilberto, sekä Sergio Ricardo ynnä Sergio Mendes, Antonio Carlos Jobim jne jne. Täpötäydessä katsomossa näkyi monia jenkkikollegoja, kuten Tony Bennet, Peggy Lee, Dizzy Gillespie, Miles Davis, Gerry Mulligan, Erroll Garner, Herbie Mann ym ym. Dom Um Romão soitti rumpuja pianisti Sergio Mendesin Bossa Rio Sextetissä, jossa soitti bassoa Otávio Bailly, kitaraa Durvai Ferreira, trumpettia Pedro Paulo ja alttosaxia Paulo Moura.
Konsertin jälkeen Bossa Rio Sextetin rytmiryhmä levytti Herbie Mannin ja Cannonball Adderleyn kanssa. Dom Um piti USA:ssa saamastaan vastaanotosta ja alkoi suunnitella muuttoa. Hän palasi muun bändin kanssa Rioon järjestelemään asioitaan ja emigroitui USAhan v.1965. Alkajaisiksi Dom Um asui New Yorkissa pianisti Horace Silverin kämpässä ja soitti mm. laulajatar Astrud Gilberton ja saksofonisti Charlie Marianon kanssa. Sitten Chicagoon laulaja Oscar Brown Jr:n näyttämöproduktioon "Joy 66". 1967 tammikuussa Antonio Carlos Jobim soitti ja pyysi Dom Umin levytykseensä Francis Albert Sinatran kanssa. Sinatra vaati nimensä levykanteen tässä muodossa, jolloin se oli kaksi kirjainta pitempi kuin vierailevan brasileiron. Jobimin ainoa vaatimus oli saada levytykseen (jonka sovittaja ja kapellimestari oli saksalainen Claus Ogerman) brasilialainen rumpali.
Levykannen tekstissä Stan Cornyn kuvailee Dom Um Romãota mm. seuraavasti: "Hän vaikuttaa samanaikaisesti valppaalta ja humalaiselta. Hän näyttää siltä, kuin hänen oikeastaan pitäisi olla myymässä kummallisia mattoja arabialaisilla kujilla. Kun hän ottojen välissä istuu käsivarret ristissä pitäen sormiaan lämpiminä kainalokuopissaan, tuo untuvainen pukinparta näyttää aivan kiertueteatterin buddhalaiselta". Jos tämä kaunokielinen rumpalin kuvaus ei ole aitoa cornya, niin mikä sitten?
Sinatran jälkeen seurasi muita sessioita LA:ssa ja sitten kiinnitys Sergio Mendesin Brasil '66 yhtyeeseen, jossa Dom Um viihtyi kolmen ja puolen vuoden maailmankierrännän ja neljän levyalbumin verran. Sergio Mendesin yhtyeet ovat esitelleet maailmalle erittäin menestyksellisesti valtavan määrän brasilialaista musiikkia ja rytmiikkaa. Edellinen tarkoittaa esim. säveltäjiä, kuten Jorge Ben, Edu Lobo, Jobim, Caymmi, Gilberto Gil, Ivan Lins, Carlinhos Brown ym. joiden tuotantoa Mendes on vuosikymmenien saatossa esittänyt ja levyttänyt runsaasti. Jälkimmäinen tarkoittaa, että Sergio Mendesin levyiltä löytyy suuri määrä värikkäitä brasilialaisia rytmejä, enimmäkseen vallan muuta kuin bossaa tai sambaa. Hän on käyttänyt paljon bahialaisia ja muita koillisbrasilialaisia rytmejä, kuten afoxê ja baião, sekä monenlaisia fuusiorytmejä. Ja myös Dom Um Romãon jälkeen hänen rumpalinsa ovat aina olleet ensiluokkaisia, kuten vaikkapa João Palma ja Claudio Slon. Jälkimmäinen tarkoittaa myös, että Sergio Mendes levytti, varsinkin uransa alkuvaiheessa, brasilialaisella otteellaan paljon musiikkia, joka oli tunnettua aivan toisenlaisina sovituksina. Kappaleita kuten esim. Fool on the hill, With a little help from my friends tai Daytripper by Beatles, Look of love by Burt Bacharach, Going out of my head, Night and day jne. Useimmissa tapauksissa Mendesin sovitus on tuonut musiikkiin rutkasti rytmistä värikkyyttä ja nyansseja, siis entistä musikaalisempaa tulkintaa. Ja useimmissa tapauksissa nämä Brasil '66 yhtyeen varhaiset miljoonahitit rytmitti ja rummutti Dom Um Romão, perkussiokaverina Rubens Bassini ja basistina Sebastião Neto.
1971 muodostettiin bändi, josta tuli heti legendaarinen kombinaatio jäsentensä virtuositeetin ja uudenlaisen jazzmusiikillisen otteen ansiosta. Bändi oli kuin musiikillinen myrskyvaroitus ja nimeltään Weather Report. Saksofonia soitti Wayne Shorter, kosketisoittimia Joe Zawinul, sähköbassoa Miroslav Vitous, rumpuja Alphonse Mouzon ja perkkuja Airto Moreira. Mendesin kanssa Dom Um Romão soitti pääasiassa settiä, mutta vähitellen yhä enemmän erilaisia perkussioita, joiden kanssa hän alkoi viihtyä aina vaan paremmin. Kun Weather Reportin ensilevyn jälkeen Airto liittyi Miles Davisin jengiin, hänen tilalleen pyydettiin Dom Um. Kolmen ja puolen vuoden aikana syntyivät levyt I sing the body electric, Live in Tokyo, Mysterious traveller ja Sweetnighter. Tsekatkaa ihmeessä jos näitä levyjä jostain löydätte. Dom Um Romãon jälkeen Weather Reportin perkussioita hoiteli mm. Alex Acuña.
1970-luvun puolivälissä Dom Um Romão tunsi jälleen tarvetta tehdä jotain erilaista. Hän lähti Eurooppaan tekemään sooloperkussioesiintymisiä ja workshopeja. Sveitsiläinen moderni jazzkvartetti OM pyysi hänen mukaansa levylleen ja kiertueelleen. Kvartetin rumpali Fredy Studer oli työskennellyt Paiste symbaalitehtaan Drummer Service tehtävissä ja näin myös Dom Um joutui tiiviisiin tekemisiin paitsi näiden "mualiman parraitten" peltien, myös gongien kanssa. Kun levytyssessio OM-yhtyeen kanssa oli ohi, elokuussa 1977 alkoi Paisteen porukka valmistautua tärkeälle Amerikan matkalle. Sveitsiläinen säveltäjä-pianisti Georg Gruntz oli säveltänyt 8-osaisen, 45 min. kestävän teoksen, Pereussion Profiles kuudelle soittajalle, jotka maestron lisäksi olivat David Friedman, (Gongplay, vibes. marimba, erotales), Fredy Studer, Pierre Favre ja Jack de Johnette (drums. cymbals, gongs), sekä Dom Um Romão (percussion, gongs). Tämä mammuttimainen teos piti esitettämän Kaliforniassa Montereyn jazzfestivaaleilla ja sen jälkeen levytettämän Los Angelesissa 20.9.1977. Jotenkin silloiselle Musiikki Fazerille tuli tieto Paisteelta Sveitsistä, että jos tänne sopisi, niin Dom Um Romão voisi mainiosti koukata Kaliforniaan esim. Helsingin kautta. Niinpä sitten jo aiemminkin näissä jutuissani aiheesta ylistämäni Fazerin soitinosaston päällikkö Åke Sjöblom, jolla oli jo lähes 10 vuoden kokemus rumpuklinikoista, pisti jälleen kerran tuulemaan. Järjestelyt pelasivat, tiedotus toimi ja niin 12.9.77 Aleksanterinkatu 11. toisen kerroksen soitinmyymälässä Dom Um Romão piti ensimmäisen brasilialaisen perkussioklinikan Suomessa, n. 80 kiinnostuneen rumpalin ja muun muusikon läsnäollessa. Palaan tähän klinikkaan myöhemmin, mutta jatketaan vielä hieman tätä Dom Um-storya, joka on sellaisessa vaiheessa, jolloin maestro eleli ja työskenteli (ja matkusteli) lähinnä kolmiossa New York-Sveitsi-Saksa.
70-ja 80-lukujen vaihteessa Dom Um Romão asettui jälleen kerran vakituisemmin New Yorkiin ja perusti harjoitusstudion nimeltä Black Beans. Mustat pavuthan ovat erittäin keskeinen osa brasilialaista perusruokaa. Kun koukkasin New Yorkin kautta vuoden 1981 Rion karnevaaleille, kävin Black Beansissa ja sen jälkeen menimme lounaalle läheiseen El Quijote espanjalaiseen ravintolaan. Söimme tulista kala- ja äyriäispaellaa ja Dom Um muisteli suurella mielihyvällä Helsingin klinikkaansa ja savusiikalounastamme Käpylän Karjalatalon ravintolassa. Kolmannellakin kerralla kun aterioin Dom Um Romãon kanssa, tarjolla oli kalaa. Se oli 21.10.96 hänen kotonaan Sveitsissä ja mainittakoon, että vahvin juoma, jota olen nähnyt maestron nauttivan oli kraanavasi.
Black Beans Music Studio muodostui nopeasti eräänlaiseksi brasilialaiseksi kulttuurikeskukseksi New Yorkissa. Treenikämppänään sitä käyttivät mm. Gerry Mulligan, Art Blakey, McCoy Tyner, Slide Hampton, Olatunji ym. Black Beans oli hankala hoidettava, koska asiakkaat, jotka olivat "taiteilijoita" ja isäntä itse taiteilija hänkin, olivat jatkuvasti keikoilla ja kiertueilla. Vuokra nieli enemmän kuin mitä rahaa tuli sisään, eivätkä naapurit pitäneet soiton ja ihmisten äänekkyydestä varsinkin öiseen aikaan. Eivät sentään ruvenneet heittelemään porukkaa pulloilla, mutta 80-luvun puoliväliin mennessä Dom Um Romão oli pakotettu sulkemaan ja lopettamaan Mustien Papujen Musiikkistudionsa.
Levytyksiin Dom Um osallistui edelleenkin sekä rumpalina että perkussionistina. Hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa laulajatar Helen Merrillin levyltä Casa Forte, keväältä 1980. Levyn sovitukset ovat Helenin aviomiehen Torrie Ziton. Mukana on sekä käyrätorvisektiota että pasuunaa (Urbie Green), kitarassa Bucky Pizzarelli, fonissa Sal Nistico ym. huippukundeja. Hänen omalla nimellään tehdyistä levyistä parhaimpia ovat Muse-levymerkille v. 73 soitetut "Dom Um Romão" ja "Spirit of the Times", jotka ovat nyttemmin saatavissa (Suomessakin!) yhdellä cd:llä (levymerkki on 32 JAZZ ja numero 32145). 70-luvun lopulla hän levytti Norman Granzin Pablo-levymerkille erinomaisen albumin "Hotmosphere", joka on ehdottomasti hankkimisen arvoinen sekin.
Ja jos et pelkää batucadan yliannostusta, hankit myös Far Out Recordsin cd:n FARO 023 "Grupo Batuque - Samba de Futebol". Levyllä on monenlaisia rytmiryhmäkokoonpanoja sambasta bahialaiseen candonbléhen. Soittajina suuri määrä riolaista perkussioparhaimmistoa, kuten Ivan Conti (Mamao), Wilson das Neves, Chacalg Trambique jne sekä Special Guest Star DOM UM ROMÃO. Myös tällä vuoden 1998 tuotantoa olevalla levyllä Dom Um soittaa bateriansa kaikki soittimet itse play backeina ja tällaisia rytmiraitoja on yleensä ollut kaikilla hänen levyillään, myös edellä mainitulla 32 JAZZ cd:llä, Dom Um Romãon viimeisin suomalaisiin kauppoihin ehtinyt levy on nimeltään Rhythm Traveller. Se antaa aavistaa että matkailevan maestron kolmion kärjet olisivat nykyään kolmella mantereella: New York - Sveitsi - Rio de Janeiro.
Ensi kertaa 30 vuoteen Dom Um esiintyi ja levytti synnyinkaupungissaan loppuvuodesta 1997. Tämä levy sisältää 11 sävellystä, joissa kaikissa on eri esityskokoonpano. Mukana on mm. Eumir Deodaton "Capoeira Chant", Quincy Jonesin "Soul Bossa Nova" ja Wayne Shorterin "Mystery Traveller". Loput kappaleet ovat levyn soittajien sekä Dom Um Romãon itsensä ja rytmeissä piisaa. Tämä on sanoinkuvaamattoman svengaava ja monipuolinen levy. Hommatkaa se! Tällä levyllä Dom Um on siis 72 vuotias, mutta soittaa energisemmin kuin moni 27 ikäinen. Teräsvaarit on terästä, muut ne konttaa perästä.
Hyväksi lopuksi siteeraan pätkän levykansitekstiä albumilta AMLB 51036. Sillä Antonio Carlos Jobim soittaa pianolla sävellyksiään levytettyinä USA:ssa vuosina 1967 ja 70. Sovittajina Ogerman ja Deodato, pasuunassa Urbie Green, Huilussa Hermeto Pascoal, bassossa Ron Carter jne. Sävellykset maestron tunnetuimpia, kuten Girl from Ipanema, Wave, Triste, Captain Bacardi, Lamento jne. Hi-Fi News & Record Review lehden kriitikon, Stan Brittin kappaleesittely levykannessa päättyy lauseeseen jollainen kelpaisi meistä jokaiselle, mutta suodaan todella harvoille:
"Pelkästään se miten rumpali Dom Um Romão kuljettaa rytmiä Captain Bacardissa, varmistaa hänen asemensa eräänä tämän päivän suurimmista lyömäsoittajista".

Amigo Dom Um, aquele abraço!

PS. Omistan tämän Dom Um Romão jutun lokakuussa 1999 edesmenneen Åke Sjöblomin muistolle. Hänen toimintansa aikanaan maamme suurimman musiikkiliikkeen soitinosaston päällikkönä mahdollisti rumpu-, symbaali- ja perkussioklinikat Suomessa. Hän aloitti ja DAF jatkaa. Åke Sjöblomin elämäntyön merkitys oli erityisesti meille rumpaleille erityisen tärkeä. Voimme olla vain iloisia, onnellisia ja kiitollisia.

Tack, Åke.