Teppo Mäkynen

Teppo Mäkynen

Teksti ja kuvat - Juha Tanninen

Jälleen ovat kotimaiset rumpalit näyttäneet kaapin paikkaa, kun vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittiin 25 vuotias Teppo Mäkynen. Mäkynen on opiskellut viime vuodet Sibiksen jazz osastolla ja on näkynyt useiden kotimaisten jazzhuippujen riveissä, mm. Perko-Pyysalo poppoo, UMO ja Quartet Coyote, vain pari mainitakseni. Tähän Finland festivalsin myöntämään arvon osoitukseen kaveri itse suhtautuu varsin rauhallisesti, mutta myöntää toki arvostavansa nimitystä suuresti, varsinkin kun se myönnetään "tavalliselle" rivimuusikolle. Yleensähän tämänsuuntaiset palkinnot ja nimitykset suuntautuvat säveltäville muusikoille tai bändien "liidereille", joten osaltaan myös tämä seikka korostanee Mäkysen panosta ja osaamista kotimaisen jazzmusiikin parissa.
Vaikka Tepon oma harjoittelu suurimmaksi osaksi onkin hyvin jazzpohjaista, ovat vaikutteet laajalla, sillä Teppo kertoo kuuntelevansa ja keräävänsä vaikutteita monista eri musiikkityyleistä, tekemättä kuitenkaan suurta eroa sen välille, mistä musiikin lajista kulloinkin on kyse. "Matkan varrella tulee aina eteen kaikenlaista erilaista ja mielenkiintoista musiikkia, mihin yht´äkkiä huomaakin keskittyvänsä enemmän". Teppo kuvailee luonnettaan uteliaaksi erilaisia kohdalle sattuvia mielenkiintoisia asioita kohtaan. Kun joku asia alkaa polttelemaan, niin sitä alkaa luonnostaan tutkia ja etsiä siitä lisää tietoa. Tämän hetken kuuma asia on konemusiikki ja suorastaan rap ja hip hop touhut. Eikä pelkästään tämän suuntaisen musiikin kuunteleminen vaan myös rytmien kokeileminen koneiden kanssa. Haluja olisi myös perustaa oma bändi, jonka kanssa voisi yhdistellä koneita ja livesoittoa jollain uudella tavalla. "Ihmeellisiin suuntiin näköjään käyvät ihmisen mielihalut", mutta Teppo kuuluu joukkoon rumpalit, jotka etupäässä soittavat ja tekevät sitä mikä hyvältä tuntuu. Mieluummin sitten vaikka aivan muihin hommiin, kuin että joutua tekemisiin sellaisen musiikin kanssa joka ei sydäntä lämmitä.
Tapasin trendikkäästi blondatun Mäkysen Tepon Kiasman aulassa talvisena iltapäivänä ja tällaista asiaa tuli juteltua.

Mitä olet mieltä konemaisesta tarkkuudesta soitossa? Itsehän omaksut melko pyöreän ja jazzmaisen soittotavan.
Mun mielestä se on tosi tärkeetä. Mun mielestä on tosi hienoa, että jos joku, niin kuin esim. Anssi tai Kuoppis suomessa, pystyy soittamaan tarkasti klikin kanssa ja niin että se kuulostaa luontevalta. Se on tosi tärkeetä. Mä oon itsekin harjoitellut, kaikki jazz asiatkin, aina metronomin kanssa. Semmonenkin harhaluulo, ettei jazzrumpalin pitäisi soittaa klikin tai koneiden kanssa on mun mielestä tosi tyhmää, koska olipa minkä instrumentin soittaja tahansa, olisi tärkeää, että pystyy soittamaan tosi tarkasti ja hyvässä taimissa. Mun korva aina lepää semmosessa ja sen takia mä tykkään kun joku on tehnyt vaikka koneella semmosen rumpuraidan mikä svengaa ja on paikallaan, eikä siinä ole mitään semmosta inhimillistä heiluntaa. Myöskin kun olen itsekin harjoitellut koneiden kanssa ja soittanut levyjen päälle ja tullut siinä paremmaksi, herättää mielenkiintoa sitä touhua kohtaan. Mä olin siinä vielä muutama vuosi sitten tosi avuton, ainakin omasta mielestä…

Koetko yhä olevasi lapsi rumpujen äärellä?
Kyllä mä koen ja mä toivon, että se mahdollisimman kauan pysyisi semmosena. Mun soittoon kuitenkin liittyy niin paljon semmonen spontaani asioihin reagointi ja mä en halua mitenkään rajoittaa itseäni, vaan että antaa mennä vaan silleen kun hyvältä tuntuu. Ne on just parhaita keikkoja silloin kun pystyy vaan soittamaan. Viime aikoina mä oon ehkä kokenut vieläkin enemmän olevani lapsi rumpujen äärellä, kun oon päässy eroon semmosesta ajattelutavasta, että mun pitäisi kuulostaa joltakin tai että mä haluaisin kuulostaa tältä ja tältä.

Tuohon juuttuu varmasti jokainen rumpali jossain vaiheessa.
Mä tiedän! Kun sulla on ne idolit niin vahvat ketä sä diggaat ja sulla on niin selkee kuva että sä haluaisit kuulostaa tolta. Mullakin oli pitkä kausi, ja on edelleen mut ei enään niin häiritsevästi, että mä halusin kuulostaa Bill Stewardilta tai Tony Williamsilta. Sitten kun menee keikalle ja miettii että nyt mä soitan semmosen jutun, joka on sen ja sen rumpalin juttu, niin sit mun koko keikka on jo jossain ihan muualla kun missä sen pitäisi olla. Nyt kun ei enää viime aikoina ole ehtinyt harjoittelemaan niin paljon ja on enemmänkin soittanut vaan keikkoja, on mun soitto mennyt siihen, että antaa mennä vaan, eikä enää funtsi että miltä tää mahtaa kuulostaa. Soittaa vaan ja luottaa siihen, että hyvältä tää kuulostaa ja on oppinut hyväksymään sen, että tältä mä kuulostan. Mä pystyn tietenkin parantamaan soittoani tietyissä asioissa, mut mun perussoitto on tämä. Sitä ei enää pysty muuttamaan. Kun mä lyön tohon rumpuun, niin siinä on omanlainen ääni, jonka mä tunnistan, soitan mä kenen rummuilla vaan.

Stewardin ja Williamsin jo idoleiksesi mainitsitkin, mutta ketä muita idoleita sinulla on ollut ja on yhä?
No hyvä esimerkki siitä ketä on ollut ja tullut uudestaan, on Billy Cobham, joka oli ihan eka semmonen rumpali, kuka teki muhun vaikutuksen ja ketä mä kuuntelin. Mä olin 11 kun mä alotin rumpujen soiton ja menin musiikkikouluun ja mulla oli kaverina Määttäsen Petteri, jonka kautta mä sain noita levyjä jo siinä vaiheessa ja aloin kuuntelemaan niitä. Silloin mä kuulin eka kerran Cobhamia ja nyt se on tullut taas uudelleen. Sitten tuli Elecktric bändin eka levy ja silloin oli pitkä kausi, ettei mikään muu oikein edes kelvannutkaan kuin Dave Weckl. Samaan aikaan tietty tykkäsin Colaiutasta, Gaddistä ja Joel Rosenblatista. Sitten oli Level 42:n Phil Could, josta mä tykkäsin älyttömästi, ja Policen Steward Copeland. Myöhemmin mä olin Kaustisella musiikkilukiossa ja kävin Kokkolassa jazz workshopissa, missä Luukan Pekka kävi opettamassa. Pekka tarjosi vanhoja jazz levyjä kuunneltavaksi, mistä kaikki on lähtöisin, "että vois kuunnella vähän näitäkin". Mä jouduin sitten soittamaankin vähän enemmän tuollaista suoraa komppia. Mun käsitys jazzista sitä ennen oli ollut Dennis Chambers tai Omar Hakim ja se oli sitten se jazz, enkä mä osannut soittaa suoraa komppia yhtään. Sitten mulle lyötiin eteen jotain ekoja Milesin levyjä. Milestones oli eka levy, minkä mä äänitin. Se oli semmosta, vanhan aikaiset soundit, ettei tää kauheen hyvältä kuulosta. Ainoa mikä kuulosti hyvältä oli fonit. Sitten pikkuhiljaa, kun olin käynyt siellä enemmän ja oli soitettu sitä musaa enemmän, mä aloin vähitellen kiinnostua siitä musasta. En mä vieläkään kuunnellut niitä vanhoja levyjä, vaan etsin uudempia levyjä, joilla soitettiin perinteistä jazzia. Oli sellaisia tyyppejä kuin Gregory Hutchinson, Lewis Nash ja Brian Blade, jotka soitti suoraa komppia semmoisella vanhalla tyylillä. Ne levyt kuulosti mun mielestä hyvältä, kun ne oli tänä päivänä tehty. Sitten mä aloin vähitellen ymmärtämään mistä on kysymys ja aloin vähitellen kuuntelemaan Philly Jo Jonesia, Jimmy Cobbia, Elvin Jonesia, Roy Hanesia ja muita vanhempia rumpaleita. Tony Williams, Jack de Johnette, Erskinekin tuli sitten myöhemmin. Bill Stewardia tuli kuunneltua paljon.

Muusikon hyvyyden kriteerejä voisi luetella pitkän listan, mutta mikä sinun mielestäsi tekee rumpalista loistavan ja rummuttamisesta musiikkia?
Se on mun mielestä se tilanne, kun sä soitat muitten ihmisten kanssa ja soitat musiikkia. Hyvä rumpali osaa soittaa muitten kanssa ja ottaa muut huomioon. Kun puhutaan musikaalisesta rumpujen soitosta, niin mua kiinnostaa vain se, että miltä se soitto kuulostaa muitten kanssa. Jos pystyy saamaan muut soittajat kuulostamaan hyvälle ja pystyy omalla soitollaan innostamaan ja inspiroimaan niitä, niin se on jo tosi paljon se. Tietysti mulle on aina ollut tärkeää myös se, että soittaa teknisesti hyvin ja hallitsee instrumentin tekniset puolet. Se että hallitsee instrumentin tekniset puolet, vapauttaa sua soittajana paljon. Mitä vähemmän sulla on fyysisiä rajoituksia soiton kanssa, sitä paremmin sä pystyt toteuttamaan niitä ajatuksia, mitä sun päässä pyörii. Mun mielestä myös semmonen tekninen rummutus, siis oikein semmonen myllytys, ei oo yhtään kornia. Se on vaan hienoo, jos sen osaa tehdä vielä silleen, ettei se ole pelkästään itsetarkoitus. Mun mielestä on tosi tärkeetä että soittamisesta, oli ihan millaista vaan, välittyy energiaa. Jos sä pystyt välittämään sitä energiaa ihmisille, jotka kuuntelee ja kanssasoittajille, niin silloin on jo tosi hyvä. Sekin, että siitä välittyy edes jonkinlainen tunnelma, on hyvä. Mieluummin niin, että joku vihaa sun soittoa, kuin ettei se herätä kuulijoissa mitään tuntemuksia.

Tulevaisuus? Oletko ohjaamassa uraasi johonkin tiettyyn suuntaan vai menetkö päivä kerrallaan eteenpäin?
Nyt tällä hetkellä mä oon sellaisessa tilanteessa, missä mä oon saavuttanut paljon sellaisia asioita, mitkä oli mulle aikaisemmin haaveita. Mä oon päässy soittamaan sellaista musaa, eli enemmän just jazzmusaa, jo pitemmän aikaa, mikä on ollut tosi rakasta ja tärkeetä. Ja saanut soittaa tässä maassa hienoimpien jazz muusikoiden kanssa samoissa bändeissä. Mulla ei ole ollut mitään hinkua lähteä ulkomaille, mutta siinä mielessä mennään päivä kerrallaan, että uudet asiat tulee ja alkaa kiinnostaa ja on halua mennä eri suuntaan. Just nyt mun tulevaisuuden suunnitelmissa on saada selkeä oma bändi, mut sekin on koko ajan muuttunut, minkälaista sen musan pitäisi olla. Kai mun musiikilliset intressit alkaa mennä enemmän popin suuntaan. Mua kiinnostaa nykyään eniten semmonen musa ja musiikin tuottaminen. Samoin on asia musan tekeminen koneiden kanssa. Silloin kun nuo konemusahommat tuli, se oli semmonen uusi asia josta oppi uutta ja oppii edelleen. Se vie mua tällä hetkellä eteenpäin ja se motivoi eniten. Mä oon löytänyt uuden hiekkalaatikon, mistä voi rakentaa uutta. Sit mua kiinnostaa koneiden ja jazzmusan yhdistäminen hyvin. Kyllähän sitä on yhdistelty ennenkin, mutta mun mielestä tähän asti jazzin ja tommosen hip hopin yhdistäminen on ollut ehkä hieman pintapuolista. Typpillisimmillään se on ollut: jazz muusikko on pyytänyt DJ:n tekemään sille pohjia tai sitten DJ on pyytänyt jonkun jazz soittajan soittamaan päälle. Ongelma on just siinä, ettei jazz muusikolla ole välttämättä ollut ihan selkeetä käsitystä esim. hip hop musan estetiikasta ja päinvastoin. Ainahan siihen voi soittaa päälle niin kuin haluaa, mutta siitä mä haluaisin päästä eroon, mitä monesti kuulee, että joku vaan soittaa konebeatin päälle samalla tavalla, kuin mitä soittaisi vaikka fonisoolon jazz standardiin. Niitten musikaalinen yhdistäminen on yksi mun tavoitteista. Oletko tehnyt biisejä tai kasannut porukkaa, jonka kanssa voisi säveltää? Mä oon tehnyt biisejä, joita on sitten joskus soiteltu eri bändien kanssa ja sitten mä oon kirjoittanut biisejä sitä omaa bändiä varten, mutta ne odottaa sitä bändiä vielä. Kyllä se idea kuitenkin on kasata ympärille ryhmä, joka soittaisi omaa musaa.

Vielä viimeisenä kysymyksenä, millaisia ohjeita jakaisit nouseville rumpaleille, jotka kunnianhimoisesti pyrkivät eteenpäin?
Tämä ei ole edes vinkki, mutta asia jota haluaisin kaikkien miettivän tarkkaan, kun alkaa soittamaan, soittaapa mitä instrumenttia tahansa: Onko sulla kauhea polte sitä asiaa kohtaan? Haluatko sä tehdä sitä? Joskus opettaessa tuntuu siltä, kun tyypit tulee tunnille, että: "Anna mulle nytten tänne ne opit"! Sitten kannattaa miettiä oikeesti, että onko se soittaminen sitten se juttu. Pitää olla tosi kova polte, että haluaa tehdä sitä. Silloin voi tulla hyväksi. Sitten tietysti pitää tehdä tosi paljon töitä. Ihan perusasioita pitää harjoitella paljon. Ne on mun mielestä tosi tärkeitä, eli rudimentit, koordinaatio jne… Lisäksi on vielä musiikin kuuntelu. Paitsi että sä kuuntelet paljon, niin opettelet kuuntelemaan erilaista musiikkia ja opettelet asioita levyiltä.