KENNY ARONOFF

Tähtien rumpali

Teksti: Juha Tanninen
Kuvat: Juha Tanninen

Rennon ja urheilullisen oloinen, kaljuksi ajeltu, mustiin pukeutunut rokkari astelee ulos hotelli Grand Marinan hissistä muutaman minuutin myöhässä. Henkilön ulkoinen olemus poikkeaa huomattavasti hotellin muista, enemmän business oloisista pukutyypeistä ja turisteista. Tervehdin aulan toiselta laidalta ja tämä vastaa hymyillen ja ojentaa kätensä. Kenny Aronoff on klinikkakiertueella ja nyt Suomessa klinikoimassa Levytukun kutsumana. Herra Aronoff on erittäin rento tapaus, itsevarma, hyvin sosiaalinen ja puhelias. Tekstiä tulee niin, ettei välttämättä olisi ollut tarpeen kysyä yhtään enempää (Huh, kiitos siitä…).

Aronoff kuuluu siihen pieneen ryhmään rumpaleita, joka soittaa paljon maailman eniten myyvien levyjen sessioita. Jos tässä lehdessä viime vuonna haastateltu Lenny Castro on sessioiden kuningas lyömäsoittimissa, niin lähes samaa voisi sanoa Kenny Aronoffista rummuissa. Jos jotakuta epäilyttää, kannattaa vilkaista kaverin diskografiaa vaikkapa Allmusic.com:in sivuilta tai Kennyn omilta kotisivuilta www.kennyaronoff.com. Levytyksiä on listattu sivukaupalla Melissä Etheridgestä, Ricky Martinista tai Joe Cockerista aina Jon Bon Joviin ja Alice Cooperiin asti. Viime aikoina Kenny on soittanut myös monien metalliyhtyeiden levyillä. Parhaiten Kenny Aronoffin monet kuitenkin muistavat John Mellencampin yhtyeestä, jonka ”vakiojäsen” Kenny on ollut ainakin vuodesta 1980 asti. Kenny on ollut hyvin aktiivinen myös kiertueilla ja energiaa tuntuu riittävän vaikka mihin. Mies nauttii työnteosta ja parrasvaloista, joten mikäs siinä. Eikun lisää hanaa…

Näin alkuun pieni katsaus Kennyn kalenteriin tämän kiertueen aikana, jotta päästään edes pinnallisesti sisälle Kenny Aronoffin elämään. Mainittakoon, että pienellä sattumallakin on aina osuutta asiaan, eikä Kenny halunnut peruuttaa tärkeää konserttia USA:ssa, Willie Nelsonin 70-vuotis syntymäpäiviä, jonka päätähtiä olivat mm. Paul Simon, Eric Clapton, Shania Twain, Elvis Costello, Steven Tyler jne… Hmmm, ehkä en olisi itsekään voinut kieltäytyä samaisesta kutsusta, vaikka meikäläistä ottaakin pumpun päälle tätä menoa pelkästään kuunnellessa. Tervetuloa Kenny Aronoffin elämään. Tällaista se toisinaan on:

4-5.4. Zürichin rumpufestivaali. Esiintyminen klo 22. Kaksi tuntia unta…

6.4. Willie Nelson konsertin harjoituksiin Nashvilleen. Lento huonossa säässä. Perillä klo 14:30, suoraan 8 tunnin treeneihin (aikataulut menivät melkein kohdalleen kuin ihmeen kaupalla, koska treenit olisi pitänyt olla New Yorkissa).

7.4. Harjoitukset konserttia varten New Yorkissa klo 12-24:00.

8.4. Harjoitukset alkaa klo 9:00. Heti perään läpimenoharjoitus. Välissä 45 min. lounas ja konsertti klo 01:00 asti.

9.4. Aamulla lento takaisin Eurooppaan jatkamaan klinikkakiertuetta Italiassa, Riminillä.

Ja nyt 15.4. Suomessa.

Siis kuinka tuota kestää? Kenny kaiken lisäksi maksoi itse lentolippunsa edestakaisin, koska otti aikatauluhässäkät omaan piikkiinsä. Suomesta hän olisi päässyt kotiin peräti viideksi päiväksi (ainut mahdollisuus niin pitkäksi aikaa ennen elokuuta), mutta väliin tulikin levytyssessio New Yorkissa. ”Raskasta, mutta myös mahtavaa! Tällaisia me rumpalit olemme”, vastaa Kenny hartioitaan kohautellen. Keikoilla ollaan keskimäärin 10 kuukautta vuodessa ja kotona peräti kaksi.
Kenny Aronoff tunnetaan hyvin rock-henkisenä rumpalina. Lenny Castro luonnehti Kennyä hyvin vahvaksi rumpaliksi. Noh, sitähän tuo treenattu kaveri on varmaan myös fyysisesti, mutta tällä hän tarkoitti nimenomaan komppisoittoa ja ”time-fiilistä”. Kennyn komppien päälle on helppo soittaa mitä vain. Yllättävää kuitenkin on, että Kennyllä on koulutuksellisesti klassinen tausta. Settirumpalina hän on täysin itseoppinut.

Mistä kaikki alkoi?

Soittohommat alkoivat toisella luokalla pianolla, mutta vaihtui neljännellä luokalla rumpuihin. Tosin lapsena ei kuulemma ymmärrä sitä, että rumpujen soitto tarkoittaa harjoittelupadia pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Laiskahko padiharjoittelu kuitenkin muuttui täysin, kun Kenny näki 10-11 vuotiaana Beatlesin “Hard Days Night” leffan. Soittohommat oli myyty Kennylle siltä istumalta ja heti seuraavalla viikolla hän perustikin ensimmäisen oman bändinsä. Settinä toimi pelkkä virveli ja symbaali, mutta soitto soi joka viikonloppu.
Merkillepantavaa noihin aikoihin oli se, että live soitto oli silloin vielä melko uutta ja kaikki pitivät siitä. Vanhemmat saattoivat kutsua kakarat kotihippoihinsa soittamaan, joten soittokokemusta kertyi paljon jo murrosiän kynnyksellä.
Ensimmäinen opettaja oli Bostonin sinfoniaorkesterin lyömäsoittaja, jolle Kenny pääsi oppilaaksi. Pudotus oli varmaan rankka, sillä koesoiton jälkeen palattiin takaisin harjoituspadin ääreen ja kaikki alusta uudelleen. Se oli yksi niistä elämän tilanteista, joissa voi joko haistattaa: ”ei kiinnosta”, tai lausahtaa ”OK. Tsekataan tää homma”. Homma tsekattiin ja se kannatti. Klassisen soittajan itsekuri ja työmoraali tarttuivat Kennyyn noiden tuntien aikana. Selväksi tuli kuinka tehdään paljon töitä ja mitä vaatii tullakseen todella hyväksi. Tuohon aikaan urheilullista Aronoffin poikaa tietysti kiinnosti moni muukin asia kuin harjoitteleminen, mutta Kenny kuitenkin jo tiedosti harjoittelemisen metodit.
Ennen College opintojaan, Kenny harjoitteli kahdeksan tuntia päivässä läpi koko kesäloman ja soitti päälle jazz bändissä viitenä iltana viikossa. Collegessa pääaineeksi tuli musiikki. Kenny oli omien sanojensa mukaan ”työholisti” ja siksi opettajien suosikki. Patarumpuja, soolomarimbaa, klassista virvelin soittoa jne…
Pikku Collegesta tuli muutto maineikkaan Juillardin konservatorion ylläpitämään konservatorioon Coloradoon. Kenny pyrki konservatorioon leikillään ihastumansa tytön perässä juostessa ja pääsikin sisään, jossa kului seuraavat neljä vuotta hullun lailla harjoitellessa mm. Vic Firthin oppilaana. Kenny sai työskennellä myöhemmin useiden maineikkaiden kapellimestareiden (mm. Leonard Bernstein) kanssa ja oli hyvää vauhtia matkalla klassiseksi lyömäsoittajaksi. Mutta samalla Kenny kuitenkin treenasi myös setin soittoa joka päivä. Mieltä vaivasi epäilys itsensä elättämisestä ”pelkkänä rumpalina”, joka ehkä jarrutti heittäytymistä oman intohimonsa, rumpujen soiton pariin täysipäiväisesti.
College kuitenkin loppui aikanaan, minkä jälkeen Kenny asui vuoden vanhempiensa luona treenaten pelkkää settiä. Hän kuunteli paljon Gaddia, Cobhamia ja muita mestareita ja totesi olevansa kehityksestä paljon perässä. Takana seitsemän vuotta klassisia lyömäsoittimia maineikkaissa kouluissa ja kuitenkin veri veti vahvasti setin taakse. Kennylle tarjottiin myös paikkaa eräässä sinfoniaorkesterissa, mutta siitä hän kieltäytyi. Joten hän muutti perheen, kavereiden ja tyttöystävän kauhistukseksi Indianaan ja aloitti oman bändin, jonka kanssa myös asuttiin kimpassa ja hän harjoitteli kahdeksan tuntia päivässä. Bileitä ja työntekoa, bileitä ja työntekoa… Itseopiskelua helpotti huomattavasti klassisen koulutuksen mukanaan tuoma tarkkakorvaisuus ja tekniikka.

Kuviot kasvaa

27 vuotiaana Kenny päätti muuttaa isompiin kaupunkeihin. Elämä pikkukaupungeissa alkoi kyllästyttää ja mieli kaipasi suurempien haasteiden pariin. Kaksi viikkoa ennen muuttoaan New Yorkiin hän törmäsi tyttöön joka osasi kertoa Kennylle, että eräs herra nimeltään Johnny Cougar oli antanut rumpalilleen kenkää edellisenä iltana. Kenny soitti bändin kitaristille ja sanoi haluavansa koesoittoon. Kennyllä oli kaupungissa jo sen verran hyvä maine lujasti töitä tekevänä ja yhtenä alueen parhaista rumpaleista, että hänet otettiin koesoittoon. Koesoiton Kenny soitti niin lujaa, että rikkoi symbaalin ja kaiketi parit kapulatkin siinä sivussa. Hän kun ajatteli, että rock´n´rollia pitää soittaa todella lujaa… John Cougar katseli touhua monttu auki ja silmät selällään.
Kenny treenasi koesoittoa varten ahkerasti, vaikkei ymmärtänytkään, miksi levyn rumpali soitti niin yksinkertaisesti. Charlie Watts koulukunnan rummutus ei ollut vielä oikein rantautunut Kennyn ajatusmaailmaan tuossa vaiheessa, muta nöyrästi hän kuitenkin opetteli levyt ääni ääneltä ulkoa ja löysi fiksuja ja yllättäviäkin pikku asioita, joita kappaleista löytyi. Rumpalin stemmat kehittyivät kappaleiden loppua kohden. Yksinkertaista, mutta fiksua. Kenny sai keikan. John Cougar olisi Kennyn mukaan maininnut joskus, ettei soittotaidolla ole hänelle niin ratkaisevaa merkitystä. Kunhan on erittäin nastaa seuraa jakaa keikkabussi ja lava. Varmaan hyvin pitkälle myös näin.

Enkelten kaupunkiin

Cougar hommat jatkuivat vuoteen -88 asti, jolloin John väsähti musiikkibusinekseen ja otti kolme vuotta lomaa. Kenny oli juuri eronnut, hommannut talon ja talous huonossa jamassa.
Synkässä pilvessä oli kuitenkin kultainen reuna. Pikainen siirtyminen Los Angelesiin työn toivossa kannatti, sillä ei aikaakaan kun puhelin soi ja langan toisessa päässä oli tuottaja Don Was, joka alkoi käyttää Kennyä lähes kaikessa tuotannossaan. Onnekas breikki, josta alkoi Kenny Aronoffin aikakausi LA:n sessiomaailmassa; Bob Dylan, Bob Seger, Elton John jne.
Muutto Losiin ei kuitenkaan houkuttanut, koska sessioiden ohella polte soittaa bändeissä ja kiertueita oli edelleen suuri. ”Monet sanovat, jos breikkaa joko rundeilla tai sessioissa, on onnekas kaveri. Jollain ihmeellisellä tavalla olen onnistunut molemmissa”. Joten Kennyllä on talo Indianassa ja vuokra-asunto Losissa.
Vaikka Kennyn hommat rullaavatkin hienosti, ei sessioita enää ole tarjolla samalla tavalla kuin vielä muutamia vuosia sitten. Tähän on Kennyn mukaan syynä internetin mukanaan tuoma vapaa kopiointi ja sen myötä tulleet levy-yhtiöiden ansionmenetykset. Rahaa ei keskimäärin käytetä uusien levyjen tekemiseen yhtä paljon kuin ennen. Ja Pro Tools tekniikan ansiosta kenen tahansa soittoa voi korjailla jälkikäteen. Musiikki tosin on alkanut kuulostaa enemmän steriililtä. Sessioita on vuosi vuodelta vähemmän ja rumpaleita koko ajan enemmän.

Tarkkana studiossa

Internetin myötä musiikin luvaton kopiointi on lisännyt ja laskenut levy-yhtiöiden voitto-osuutta, mutta uusi tekniikka on luonnollisesti laskenut myös kustannuksia. Hyvä äänitystekniikka on nykyisin jo lähes jokaisen kuluttajan saatavilla ja se on osaltaan muuttanut myös studioiden työskentelytapoja. Kaikkia raitoja ei enää välttämättä äänitetäkään kalliissa studiossa koko bändin voimin, vaan 3000 taalaa päivässä maksavassa huippustudiossa saatetaankin äänittää vain Kenny Aronoff. Kaikki loput on tehty kovalevylle lähes valmiiksi pikku studioissa, joita saattaa löytyä jopa olohuoneiden nurkista. Toisinaan studiossa saattaa olla vain rumpali yksin yksinkertaisen demon kanssa. Muut rakentavat levyn sitten rumpuraitojen päälle. Niin tehtiin kuulemma eräs Alice Cooper levy. Alussa Kenny käy läpi pohjien kaikki raidat ja tutustui niihin ”soolona”. Raidat, jotka eivät olleet asianmukaisesti timessa, otti Kenny pois kuuntelusta. Alice Cooper levyn kaltaisessa sessiossa Kenny toivoisi aina paikalle koko bändiä. Se olisi niin paljon nastempaa ja elävämpää. Kyse on kuitenkin musiikista! Yksin soittaessaan auttaa kuitenkin se, että yrittää eläytyä tilanteeseen niin kuin paikalla olisi oikea bändi; Alice Cooper puremassa lepakon päätä irti ja verta pitkin seiniä… Mitä tahansa, mistä on apua oikean hengen löytymiseen. Nauha on armoton. Jos olosi on tympääntynyt, kuulostat tympääntyneeltä, jos olosi on kireä, kuulostat kireältä jne. Nauha on kuin pienimuotoinen psykoanalyysi. Se kertoo mitä ajattelit soittaessasi.
Kennyn vertaa yksin pohjien päälle soittamista yksikseen tanssimiseen. ”Kun olet tanssilattialla yksin, olet siellä yksin. Mutta jos tanssit jonkun sievän naisihmisen kanssa, jotain saattaa tapahtua...” Siksi livesoitto studiossakin on Kennylle mieluisampaa, mutta kun tilaaja maksaa lystin, niin kaikki käy ja hommat hoidetaan hymyillen.
Onpa Kennylle kerran käynyt niinkin, että studioon tullessaan hän kuuntelee jotain äänitettä ja ihastuu rumpuraitaan. Muut nauravat ja kertovat sen rumpalin olevan Kenny itse. Se oli vain raita puolentoista vuoden takaisesta Joe Cocker sessiosta, jota päätettiinkin käyttää nyt äänitettävässä aivan toisessa sessiossa. ”Ei tarvitse soittaa päälle, mutta saat siitä kuitenkin korvauksen”. Uusi tekniikka on ihmeellistä kaikkine kummallisine lieveilmiöineenkin. Mieltä jää askarruttamaan kysymys, kuinka monet tekevät tuota samaa hänen itsensä asiasta tietämättä.

Tie huipulle on työntäyteinen.

Töitä pitää tehdä paljon pärjätäkseen ja viesti maailmalle onkin seuraavanlainen:
”Tullakseen menestyväksi, pitää ehdottomasti tehdä lujasti töitä ja hyvin pitkään. Ja se on ihan OK! Mielestäni pitää tehdä lujasti töitä koko loppuelämä kuolemaan asti. Jos haluaa olla pelin kärjessä vanhanakin, pitää tehdä aina ja koko ajan duunia sen eteen ja saada itse valita, milloin haluaa hidastaa tahtia. Huipullakin pitää paiskoa hommia ja pitää tarkasti mielessä ne asiat, millä ansioilla sinne tultiin. Tavallisesti se on kova työnteko ja jos pitää siitä mitä tekee, työtä tekee ihan mielellään”.
Maailma on myös pullollaan aivan käsittämättömän hyviä soittajia, joista kukaan ei ole koskaan kuullut mitään. Ei ole vain yhtä tai viittä loistavaa rumpalia. Niitä on satoja ja tuhansia, mutta tie huipulle ei aukea pelkän soittotaidon turvin. Siihen liittyy paljon muutakin: ”täytyy tulla toimeen ihmisten kanssa, vastuu, velvoitteet, business taidot, diplomaattiset taidot”.
Millainen Kenny Aronoff sitten studioon tilataan? Tilataanko mestari paikalle oman persoonallisuutensa vuoksi vai hoitamaan valmiiksi räätälöity tontti?
Kennyn kohdalla kyse on molemmista. Joskus tilaaja haluaa tietää millaisia rumpuja, mikkejä ja komppeja on käytetty jollain toisella levyllä ja haluaa täsmälleen saman kattauksen. Sitten kun lopputulos ei kuulostakaan toisessa kontekstissa yhtä hyvältä ollaan naamat väärinpäin. ”Tilaajalta on naivia kuvitella, että se mitä teit jossain muualla, toimisi yhtä joka paikassa. Joskus se toimii, joskus ei”. Kennyn näkemys äänityksistä on suurin piirtein seuraavanlainen: ”Joku tilaa minut tekemään levyn. Tilanteeseen vaikuttaa äänitystila, äänittäjä, onko paikalla live bändi vai soitetaanko valmiiden pohjien päälle. Vasta sitten voin tehdä päätöksen setistä, jota haluan käyttää, kalvoista jne. Esim. jotkut tykkäävät bassorummusta etukalvolla, toiset ilman. Saattaisin mennä sessioon mukanani 6 bassorumpua, 35 virveliä, 250 symbaalia ja perkussioita. Aloitan yleensä jollain perus setupilla. Yleensä kuulen äänitettävät kappaleet ensimmäistä kertaa vasta studiossa ja päätänkin vaihtaa vasta ensimmäisen oton jälkeen esim. pienempään virvelirumpuun tai bassorumpuun. Leikkaisiko esimerkiksi joku toinen virveli paremmin? Olen ikään kuin oman rumpuraitani tuottaja ja teen parhaani, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä”.
Hyvän sessiorumpalin on oltava monipuolinen. On kyettävä soittamaan hiljaa, lujaa, takakenoisesti, nokittaen jne… Muutoksia tulee koko ajan ja on kyettävä toimimaan kuin tuottaja, joka päättää mikä on kappaleelle parhaaksi. Rumpuraita saattaa hyvinkin olla loistavasti onnistunut, täydellisessä synkassa klikin kanssa ja kuitenkin kuulostaa siltä, kuin rummut ”laahaisivat”. Ainoa vaihtoehto on istua mikserin taakse ja kuunnella raita kerrallaan mitä nauhalla tapahtuu, mistä ilmiö johtuu. Jotkut saattavat jäädä tuijottamaan Kennyä hölmistyneenä ja kyselevät: ”Mikä hätänä, voidaanko asian hyväksi tehdä jotain? Minulla on oltava vastaus ongelmaan. Sitä varten minut on sinne palkattu”.
Kennyn soitto ei live-tilanteissa ole merkittävästi erilaista kuin studiossa, mutta joskus tapa soittaa muuttuu. Esimerkiksi erästä Al Di Meola levyä äänitettäessä, Kennyn piti vaihtaa virvelin kalvo kolmesti, ennekuin kappale päästiin loppuun asti. Virveli viritettiin hyvin alas, joten kalvo ei kestänyt siinä vireessä kovaa soittoa. Toisaalta, esimerkiksi Willie Nelson levyä soitettaessa soitettiin taas hyvin hiljaa. Hiljaa soitettaessa kokonaissoundi muuttuu toisenlaiseksi. Se ei ole vain huonompi tai parempi. Vain erilainen ja tilanne määrää soittotavan. Joskus Kennyltä kysytään syitä todella lujaa soittamiseen: ”Se tuntuu hyvältä. Lujaa soitettaessa saattaa menettää jotain soundissa, mutta saa vastavuoroisesti tietynlaista asennetta ja se on kuitenkin myös osa persoonaani”.
Yksi hissukseen soitettu sessio on myös verraton äänite, Joe Cockerin Organic. Tuohon sessioon Kenny käveli sisään ja salissa olikin kaksi settiä. Kukaan ei ollut kertonut, että sessiossa on kaksi rumpalia. Toinen heistä oli loistava Jim Keltner ja kavereiden piti keskenään sopia työnjaosta kappaleiden välillä, koska tuottaja Don Was nauroi tarkkaamosta, ettei osannut päättää työnjaosta. ”Sanoin Jimille, ala soittamaan jotain ja minä keksin jotain siihen päälle. Jim intti minua aloittamaan soittamisen ja hän seuraisi, joten päädyimme sekoittamaan koko paletin. Saatoimme soittaa esim. niin, että minä soitin shakeria ja virveliä ja Jim bassarin, virvelin ja tomit. Me kuuntelimme toisiamme ja toimittiin siltä pohjalta”. Sellainen loistava hetkellinen oivallus, jonka lopputulos on aivan häkellyttävän tyylikäs ja kekseliäs. Ainakin allekirjoittaneen mielestä… Tuon session johdosta Jim puhui Kennyn soittamaan perkussioita myös Rolling Stones albumille, kun Kenny sattui vahingossa törmäämään Rollareiden sessioon studiossa, missä hän oli itsekin nauhoittamassa jotain levyä. Pari viikkoa vierähti Rollareiden kanssa studiossa lähes ilman unta, koska samaan aikaan oli päällä myös kaksi muuta sessiota. Töitä tehtiin vuorokauden ympäri pitkin LA:a, mutta ei tuollaisesta jutusta kieltäydytä. Sehän on Rolling Stones!!! Huudahtaa Kenny.
Yksi mieltäni askarruttanut kysymys on Kennyn etutomit, jotka on laitettu päinvastaiseen järjestykseen. Setin tomit menevät vasemmalta oikealle 12”, 10” ja 14”. Erikoinen järjestys on kuulemma perua vuodelta 1982 John Mellencampin kiertueelta. Rummuilla piti olla ”Ringo Star look”. Kenny oli tottunut soittamaan kaikki keikkansa neljällä tomilla ja nyt piti olla vain yksi etutomi. Tänään koko homma olisi aivan samantekevää, vaikkei olisi kuin yksi tomi, mutta silloin kaiken piti olla ”täydellistä”. Hän piilotti settiinsä 16” lattiatomin taakse 18” lattiatomin, niin ettei yleisö rumpua nähnyt, mistä tekniikka ei pitänyt koska se oli matalan vireensä vuoksi vaikea saada kuulumaan. Ongelman ratkaisu oli aiemmin hyllytetty 10 tuumainen, jonka Kenny sai hivutettua takaisin settiinsä. Tekniikan piti suostutella Mellencampia vihjaillen, että hänen laulunsa kuulostaa paremmalta, jos setissä on kymppituumainen. Koska hän käytti enimmäkseen vain 12” etuomia, oli loogista laittaa pikkutomi bassorummun oikealle puolelle.

Antoisa klinikka

Aronoff oli valinnut klinikkakiertueelleen äänitettyä ohjelmistoaan hieman tavanomaista raskaammasta päästä; Alice Cooperia jne. Klinikan ohjelmisto siis koostui pelkästään rankemman luokan kappaleista, pois lukien Buddy Rich Big Bandin kanssa nauhoitettu standardi Straight No Chaiser. Klinikan alkuun Kenny varoitti volyymin tasosta ja ettei häntä loukannut se, jos joku tunkee sormiaan korviin kolmatta niveltä myöten. Ja kyllähän poika aika reippaasti soittikin. Ääntä ja energiaa riitti reppukaupalla kotiin viemisiksikin.
Mielenkiintoinen tuttavuus, tämä Kenny Aronoff…

Artikkeli julkaistu Riffi-lehdessä 4/2003