Kannut kuosiin
Setti soimaan Jari "Kepa" Kettusen johdolla
Teksti: Tommi
Saarela (julkaistu myös Rytmi lehdessä 8/96)
Kuvat: Pekka Väänänen
Rumpusetin virittämiseen tuntuu liittyvän annos epätietoisuutta, jopa rumpalienkin mielestä. Ja vaikka homma olisikin hallussa, on varmasti kiva päästä kuikuilemaan, kuinka "kollega sen tekee". Myös bändiäänityksiä harrastavat ei-rumpalit ovat toivoneet eväitä, kuinka äänitystilan nurkassa kyhjöttävään rumpusettiin saisi ruuvatuksi ryhtiä.
Kyse on siis siitä,
kuinka viritys onnistuu yhdistelemällä parhaat tärpit "virallisesta kaavasta"
ja käytännöstä. Oppikirjan orjallinen noudattaminen kun ei aina vie toivottuun
tulokseen.
Tarkkakorvainen kuulostelu paikkaa oikeaoppisuudessa ja nyrkkisäännöissä
esiintyviä puutteita. Rytmimusiikissa käytettävien soittimien joukossa
rumpu on ainoa, jossa virityksen tavoitteena ei ole tarkasti määritelty
sävelkorkeus. Kyse on ennemminkin sävyistä. Tätä taustaa vasten rummun
virittämisen hankaluuden ymmärtää.
Vaikka rummut ovat hälysoittimia, jotkut etsivät esimerkiksi tomien välisiä
intervalleja tarkkaan. Tällöin tomit soivat selkeästi määrätyillä sävelkorkeuksilla,
ja saattavatkin toimia ensimmäisen biisin sävellajissa hyvin. Mutta loppukeikan
ajan surkeasti. Soinnin korkeuden hakeminen on joka tapauksessa vain yksi
osa viritystä. Mieltymykset sanelevat sen, pyritäänkö pyöreään ja soivaan,
vaiko läsähtävään, märkään soundiin.
Äärimmäisen löysä tai ylikireä kalvo lyhentää rummun sointia. Soittotekniikka
käy jopa viritysmieltymysten edellä, sillä kalvon kimmoisuus - enemmän
kuin mikään vaikuttaa ratkaisevasti rumpalin tatsiin. Kalvon kireys vaikuttaa
myös kalvon kestävyyteen.
Joten: ennen kuin ruvetaan virittämään, täytyy vyyhtiä purkaa isommasta
päästä.
Setti tilanteen
mukaan
Kuinka rutiinia rumpujen virittäminen on? Joutuuko sitä oikein pohtimaan,
vai onko koko homma ihan itsestään selvää? Kerro meille, Kepa Kettunen.
"Virittämisen hallinnassa tarvitaan omakohtaista räpeltämistä kamojen
kanssa. Täytyisi opetella tuntemaan kamansa niin hyvin, että kun kutsu
käy sessioon, ei ensinnäkään vie mukanaan mitä tahansa settiä. Kalvot,
puulajit ja rummun halkaisijan koot vaikuttavat kaikki osaltaan siihen,
miten kokonaisuus soi. Rumpusetti täytyisi pystyä virittämään keikalla
yleisöä varten ja studiossa niin kuin mikrofonit ne "kuulevat". Setin
takana istuessaankin on mahdollista oppia virittämään "kuulijan korvin",
jos vaikkapa nauhoittaa silloin tällöin treenikämpällä soittoaan. Tai
pyytää kollegan hetkeksi kolaamaan. Kyllä sitä oppii ymmärtämään miten
setti reagoi kauempana, Kettunen vakuuttaa.
Kun kuulet virittäessäsi rumpupallille äänen, osaat transponoida, mitä
se mahdollisesti on jonkun metrin päässä tuossa setin etupuolella. Keikkapaikan
tai studion akustiikka vaikuttaa paljon ihanteelliseen virekorkeuteen.
Monia asioita voi huomioida jo etukäteen. Jos tietää millainen klubikeikka
on tiedossa ja mitä musatyyliä vedetään, osaa valita mukaan oikeat tuumakoot
ja oikeat kalvot. Sitten homma on virityksen osalta paikan päällä pelkkää
hienosäätöä, johon ei tuhraannu aikaa."
Kettusella on mistä valita. Hän rakentaa "melkein joka paikkaan sopivan"
ihannesatsin Premierin seteistä, joita on hyllyssä kolmella eri bassarikoolla
ja seitsemällä tomihalkaisijalla. Entä jos rumpali ei satu omistamaan
riittävästi pelimerkkejä kolmea eri settiä varten?
Tällainen "hi tech" tyyppinen Genista rumpu on älyttömän helppo virittää.
Insinööri on miettinyt jo tehtaalla, että rungossa soi valiniiksi napakasti.
Jos pitäisi saada helposti käsiteltävä, studiossa ja keikalla toimiva
all around setti, se voisi olla 20" bassari ja tomit esimerkiksi 10",
12" ja 14".
Mitä päälle, mitä
alle?
Virvelissäni on huomattavan tiukka alakalvo, jolloin saan herkän mattoresonanssin.
Matto reagoi hennoimpiinkiin iskuihin. Yläkalvoa voi sitten ruuvata tarpeen
mukaan löysälle tai kireälle, Kettunen kuvailee. Alakalvot ovat sekä virveleissä
että tomeissa erittäin ohuita, "Ambassador Snare" tyyppisiä.
Rummuthan ovat aina enempi vähempi kieroja rungoltaan, samoin kalvot.
Jyrkkiä sääntöjä viritykseen ei siksi voi antaa. Tärkeämpää on, että esimerkiksi
tomisetti soi yhtenäisesti. Kettunen viittaa kintaalla liialle tiukkapipoisuudelle.
Nykyajan elastinen muovikalvo on joskus ihan rutussa, tai mutkalla joltain
nurkalta, mutta saattaa silti kuulostaa hyvältä. Kettunen luottaa Remo
kalvoihin, jotka ovat kohtuuhintaisina, luotettavina "käyttökalvoina"
hurjan suosittuja. Tarjolla on myös kalliimpia kalvoja, kuten Aquariania
ja Evansia, joista jotkut ovat jo itsessään vireessä. Tuntuu jotenkin
karulta, että joku on ikään kuin miettinyt rumpalille soundin valmiiksi.
Minä ainakin tykkään itse kähmiä vireen kuntoon. Soundi on henkilökohtainen
asia.
Myös eräiden rumpumerkkien rungoilla väitetään olevan tietty valmis vire,
jossa puu soi parhaiten. Sehän kuitenkin tarkoittaisi, että kukin rumpu
soisi vain jollain alueella hyvin. Eli soittajalla olisi virittäessään
vain yksi vaihtoehto käytettävissään. Soinnin korkeuteen vaikuttaa kalvon
kireyden lisäksi kalvon materiaali, eli paksu kalvo soundaa matalammalta
kuin ohut, vaikka kireys olisikin sama.
Käyttäisikö siis normaaleja kalvoja, kaksikerroksisia Pinstripeja vai
öljykalvoja?
8 tuumaiseen tomiin ei Pinstripe käy, koska se on liian paksu kalvo niin
pienen rummun halkaisijaan nähden. 10-tuumaista isommassa Pinstripe toimii
yleensä hyvin. Itse en tosin käytä Pinstripeja kuin yhdessä setissä. Valkea
Ambassador on hyvä moneen lähtöön, vaikkakin halonhakkuusysteemissä se
on äkkiä montuilla. Jos halutaan soittaa jazzia tai vanhanaikaista rock
kolinaa, se toimii, jos viritys on edes sielläpäin. Emperor tyyppinen
kalvo on oiva valinta fuusio ja all around soittoon.
Kalvonvaihtoviikot;
koska ja miten?
Kettusen kalvosatsit lähtevät vaihtoon aika äkäisesti, kun sustain alkaa
kadota. Kuinka pitkä kalvonvaihtoväli mahtaisi olla, jos soittaa yhdellä
ja samalla setillä; treenaa suhteellisen ahkerasti ja käy keikalla?
Se riippuu siitä, minkä tyyppistä musiikkia soittaa ja kuinka lujaa. Jos
tehdään perus livekeikkaa, ei ole taloudellisessakaan mielessä järkevää
olla koko ajan vaihtamassa kalvoja. Mutta jos pukkaa studiosessiota, jossa
tehdään pysyvää jälkeä levylle, on halonhakkuukeikan jäljiltä olevat kalvot
syytä ensin vaihtaa. Vaikka niillä olisi hoitanutkin ihan sujuvasti vielä
parit klubikeikat. Yhden kalvosarjan elinkaari on ainakin Kettusen seteissä
hämmästyttävän lyhyt:
Pahimmillaan kalvosetti on yhdessä illassa sökö, tai sitten se kestää
vetokunnossa kaksi, kolme viikkoa. Jos siis vetelisi kaiken aikaa yhdellä
ja samalla setillä. Jos on erityyppisiä keikkoja, yhdellä rumpusetillä
pärjääminen on rasittavaa. Kalvoja joutuisi vaihtelemaan edestakaisin
monta kertaa viikossa.
Jotkut ovat tosin sitä mieltä, ihan oikeutetusti, että ammattimiehen pitäisi
pystyä hoitamaan samalla soundilla ja setillä kaikki tilanteet, mutta
sitten tullaan tyylivaatimuksiin. Paitsi kulloisenkin musalajin mukaisia
komppeja ja fillejä, pitäisi pystyä imitoimaan myös tyylinmukaista soundia.
Eli rautalangasta väännettynä: jazzsetin vire on yleensä korkeampi ja
soivempi kuin rokkisetin! Vaihtoväli on siis varsin tiheä. Onneksi alakalvot
eivät kulu eivätkä menetä soivuuttaan siinä määrin kuin lyöntipuoli, joten
samat kelpaavat vuoden ympäri. Tomikalvot vaihdan aina kaikki kerralla,
mutta virveliä ja bassaria omassa tahdissa. Jos on esimerkiksi paljon
vispiläsoittoa, virvelikalvon karhennus kuluu pois nopeasti; ja eikun
vaihtoon.
Kohti käden taitoja
Kontrabasso aiheuttaa toisinaan ongelmia, jos rumpalilla on jazz tyyppisesti
soiva setti. Lattiatomin tai bassarin soundi sekoittuu basson ääneen.
Kokonaisuus kuulostaa epämääräiseltä tai epävireiseltä. Rumpujen virityksen
säätäminen tai lievä demppaus auttaa.
Entä ikuinen resonointiongelma virvelin ja pikkutomin välillä?
Jos maton resonanssi ei ole hälyttävän iso, se kuuluu elämään. Samoin
kun viritän bassaria pidän virvelin mattoa päällä, jotta kuulen koko ajan
sen todellisen, lopullisen bassarisoundin. Honey B:n kanssa käytän 60-luvun
Gretsch settiä täysin ilman demppausta. Se on niin soiva setti, että riittää
kun kävelee ohi, niin humina alkaa. Ja kun lyöt pikkutomia, muutkin rummut
soivat. Lyöt lattiatomia - sama juttu, ja niin edelleen.
Elävä soundi on kuitenkin mielestäni äärimmäisen terve asia. Ollaan lähellä
sellaista lähtökohtaa, johon on mukava palata. Jopa niin, että saadaan
pelkällä overhead mikillä poimittua koko setti. Silloin soittajalla on
omassa kädessä balanssi, soundit, vireet ja kaikki. Siihen nähden tavanomaiset
resonanssihäikät ovat pientä. 13 tuumainen tomi on useissa seteissä vähän
kummallinen. Sille on joskus vaikeaa löytää hyvää virettä, kun se ei ole
oikein iso eikä pikkutomi. Sen sijaan 10-, 12- tai 14-tuumaisten kanssa
ei yleensä ole mitään ongelmia.
Demppauksella
viimeinen silaus
Kalvon soinnin varovainen vaimentaminen, demppaus, vaikuttaa paitsi soinnin
kestoon, myös äänenväriin. Lievästikin dempattu kalvo soi tummemmin. Demppaus
auttaakin akustisesti hankalissa tiloissa paitsi liian pitkään sointiin,
myös räikeään yläpään korostukseen.
Virvelin liiallisen soinnin hillitsemiseksi liimaan yleensä sellaiset
roudausteippilämärit maton päiden kohdalle, yläkalvon reunoihin. Vaihtoehtona
on käyttää Zero Ringiä, joka kylläkin syö rungon sointia. Zero Ring vaimennusrenkaita
on saatavissa erityisesti virveliin. Yleisiä leveyksiä ovat esimerkiksi
1/2 tuumaa ja tuuma. Tuuman levyinen vaimennin yleensä tappaa rummun jo
liiankin tehokkaasti.
Kettusen teippipatenttia voi puolestaan tehostaa pienellä talouspaperi-
tai nenäliinataitteella. Tomeissa oli takavuosina usein valmiina sisäiset
dempparit, jotka kiristettiin kalvon alapintaa vasten. Nyt niistä on pääsääntöisesti
luovuttu.
Pitäisi yrittää virittää rumpu niin hyvin, että sitä ei tarvitsisi dempata
lainkaan. Ellei tyyli sitten nimenomaan vaadi märkää läjäystä. Bassorumpu
vaatii yleensä jonkin verran demppausta. Ei välttämättä soinnin lyhentämiseksi,
vaan nimenomaan bassotaajuuksien korostamiseksi. Tyyny, huopa, vaahtomuovi
-kaikki käy.
Kettunen käyttää bassareissaan kankaita. Niitä on helppo asetella tyylin
ja akustiikan vaatimuksien mukaan etukalvon "mikkireiästä". Idea on siinä,
että kangasmytty ottaa vähän molempiin kalvoihin kiinni. Mytyn paikkaa
säätelemällä bassariin saa viritystä muuttamatta aivan mielettömän sävyskaalan:
Bonhamia, jazzia tai fuusiota. Ja 20 tuumaisesta bassarista saa ihan kuinka
ison kuuloisen tahansa, kun virittää huolella, eikä demppaa liikaa. Jättibassareiden
käyttö on lähinnä visuaalinen asia.
Hiljaa
hyvä tulee
Rumpujen viritys ei ole voimalaji
Esimerkiksi tomien
viritys on svyytä tehdä siten, että rumpu irrotetaan pidikkeestään ja
sijoitetaan se polvelle tai penkille ylösalaisin. Ensin tutkitaan alakalvo
kuntoon niin, että kalvo soi kaikkien kiristysruuvien välillä samalla
korkeudella. Kun asia on hoidettu, sama käsittely tehdään yläkalvolle.
Sen jälkeen tarkistellaan alakalvoa vielä kerran, kun yläkaivoa on hetki
paukuteltu. Olen myös huomannut sellaisen seikan, että alakalvon kireys
vaikuttaa osaltaan myös tomin sointiaikaan, Kettunen paljastaa. Yleinen
kirjoittamaton sääntö kuuluu, että jos haluat tomiin pidempää sointia,
sitä saa kun alakalvo lopulta on halutulla kireydellä, yläkalvoa voi ruuvata
maun mukaan, siten että soittotatsi on mukava jatomisarjan soundikuva
säilyy yhtenäisenä. Alakalvo on ikään kuin rummun "ekvalisaattori", sillä
kontrolloidaan sävyä. Yläpuoli taas määrää soinnin korkeuden.
Erityisesti tomien kohdalla ylä- ja alakalvon keskinäinen kireyssuhde
on tärkeä sointiin vaikuttava tekijä. Puhutaan "suhteellisesta vireestä".
Kun molemmat kalvot ovat keskenään samalla kireydellä, rummun sointi on
avoin ja neutraali. Löysättäessä alakalvoa sointi syvenee, kiristettäessä
se kirkastuu. Kettunen suosii tasakireyttä. Kettunen viritti virvelinsä
ja tominsa Remon Ambassador- ja Emperor-kalvoilla.
Bassarin virittämiseen pätevät samat säännöt, ja suhteellisen vireen osalta
erityisesti tomi-esimerkit. Virvelin alakalvoa ei vaihdettu. Virvelin
y1ä? ja alakalvon keskinäinen säätely kävi riittävän hyvin ilmi niinikään
tomien virityksessä.
Virveli napakaksi
Kun vanha lyöntikalvo on poistettu, ja uusi kalvo on virvelin rungolla,
vanne asetetaan sen päälle. Sitä painellaan ja venytellään paikalleen
reilusti. Kalvo saa asettua, ennen kuin se on lainkaan kiinni kiristysruuveissa.
Alustava kiinnitys tapahtuu pyörittämällä sormin rummun kehän vastakkaisia
ruuveja (ensin pääilmansuunnat, sitten niiden välit ja niin edelleen),
mutta kutakin vain sen verran, että ruuvi tarttuu hieman kiinni vanteeseen.
Sitten otetaan seuraavaksi potilaaksi vastakkainen pari. Viimeistään toisen
"rundin" jälkeen ruuvit eivät enää kiristy sormin. Siinä vaiheessa otetaan
avuksi viritysavain, jolla edetään samalla tyylillä, vastakkaiset ruuviparit
vuorollaan, melko pienin kiristyksin. Puoli-, neljännes- tai jopa kahdeksasosakierrokset
riittävät. Ennen kuin kalvo saavuttaa toivotun kireyden, se yleensä ritisee
ja paukkuu jonkin verran asettuessaan vanteelle. Kiristelen ruuveja avaimella
pitkän tovin, kapuloilla kokeilematta, Kettunen selittää.
Yläkalvon kohdalla minulle ei tämä ruuvien välinen vire ole niin millimetrin
tarkkaa, vaikka alakalvossa se onkin tärkeää. Yläpuoli menee enemmin fiiliksellä.
Kettunen virittää rummun aluksi reippaasti ylikireäksi venyttääkseen kalvosta
"löysät pois". Sitten hienoviritetään. Kapulalla kevyesti taputtelemalla
ja viritysavaimen hienovaraisilla liikkeillä pyritään saamaan sama sävelkorkeus
joka kiristimen kohdalle.
Leppoisa vaihtoehto on vaihtaa kalvot sessiota tai keikkaa edeltävänä
päivänä. Jos ne voivat venyä yön yli, ne pitävät annetun vireen paremmin.
Kun tuottaja tai miksaaja sitten pyytää matalampaa virettä, se onnistuu
helposti. Yksi treenikerta on myös hyvä tapa sisäänajaa kalvot. Ne tykkäävät
pienestä käskemisestä. Snaren hienovirityksen jälkeen kuuntelen sitä bassarin
kanssa. Soitan komppia, ja tarkkailen miten ne toimivat kimppaan.
Kettusen vireet koko satsissa ovat rock-setin normikeskiarvoa korkeammat.
Mitä viritys vaikuttaa kalvojen elinikään tai iskunkestävyyteen?
Voisi olettaa, että ylikireä virvelinkalvo paksahtaa helposti halki tai
liian löysään tomikalvoon saisi helpommin kuoppia aikaan. Normaalilla
vaihteluvälillä laatukalvon pitäisi kuitenkin kestää aikamoista käsittelyä.
Hurjimmat kaverit jopa seisovat hetken aikaa kalvon päällä sitten kun
se on kiinni! Kettunen nauraa.
Tomeihin jytinää
Jos vaihtovuorossa ovat myös alakalvot, on kalvojen poiston jälkeen mainio
tilaisuus tehdä "kilometrihuolto" rumpujen rungoillekin. Rungon sisäpuolella
olevat ruuvinkannat on hyvä tarkistaa ja kiristää tarvittaessa.
Rungon ulkopinnat puhdistan huonekalukiillotteella, samoin metalliosat.
Kiristimet käytän vaseliinituubissa ennen uuden kalvon virittämistä. Rätillä
voi pyyhkäistä lopuksi liiat rasvat pois.
Kun vaihdetaan sekä ylä- että alakalvot, virittäminen kannattaa aloittaa
alapuolelta. Jotkut rumpumerkit, kuten Premierit ja Sonorit ovat selkeästi
pienempiä halkaisijaltaan kuin vastaavan tuumakoon kalvot. Joten ennen
kuin alkaa kiristellä kalvoa paikalleen tiukemmin, on syytä varmistua
siitä, että kalvo tulee mahdollisimman keskellä rumpua. Paperinohuelle
alakalvolle ei kannata tarjota ihan yhtä julmaa alkuvenyttelyä kuin lyöntikalvolle.
Kun kalvo on alustavasti kiinni, sen annetaan venyä hetki ja laitetaan
lyöntikalvo sillä aikaa paikalleen.
Yläkalvossa tärkeintä on soittomukavuus. Alakalvolla pelataan sitten sen
soinnin kanssa. Sitten kun yläkalvo on paikallaan ja alustavasti kiristetty,
palataan alakalvon hienoviritykseen. Kettunen hienovirittää rummun vertaamalla
kalvon sointia vierekkäisten kiristinparien kesken, ja prosessi etenee
rummun kehällä myötäpäivään. Haen kylmästi välit kuntoon; ensimmäisen
kiristinparin vasen puoli tuntuu korkeammalta, lähden siitä liikkeelle,
Kettunen selittää prosessin kulkua.
Viritän oikeanpuoleisen parin samaan kireyteen, ja sitten puolestaan vertaan
sitä seuraavaan. Täytyy muistaa edetä aika pienillä viritysliikkeillä
-hiljaa hyvä tulee. Jos joku väli rimpuilee niin, että pienikin kiristysmuutos
tuntuu vievän vireen vuoroin yli, vuoroin ali, siirryn eteenpäin. Katsotaan
ongelmapaikkaa sitten seuraavalla kierroksella uudestaan. Pääasia, ettei
kalvon kireyteen jää isoja heittoja. Sitten sama "show" toistetaan yläkalvon
kanssa. Ja vaikka soundi ei uurastuksesta huolimatta täysin miellyttäisikään
rummun ollessa polvella, se saattaa soida telineessä jo ihan hyvin. Suosittelen
ottamaan tomeista tyypit paikalleen asennettuina, ennen kuin alkaa murehtia
tuntikausia. Pieni käskeminen osoittautuu yleensä hyväksi lääkkeeksi.
Kettunen päättää viritysklinikan ja antaa koko setille isän kädestä.
|
Virittämisen vaiheet:
|
|
 |
 |
 |
|
 |
|