KARI KÄMÄRÄINEN

Yksi neljästä ruususta

Teksti: Kalle Miettinen
Kuvat: Eero Kokko

Kari "Kämy" Kämäräinen (s.1966) on Neljän Ruusun tahtipuikkoja heilutteleva jäsen. Neljä Ruusua on tehnyt 9 levyä ja satoja keikkoja vuodesta -85 asti. Kymmenet hitit ja Kämyn jäljittelemätön tyyli ja svengi on jättänyt lähtemättömän kädenjäljen suomalaiseen popmusiikkiin. Kämy on lyönyt rumpua pienestä pitäen määrätietoisena ja menestyksekkäästi. Rockin SM kisoissa 1983 neljäs tila Talouskukkaro bändin kanssa ja nyt hiljattain julkaistu Neljän Ruusun kokoelmalevy Popmuseo antavat raamit, joiden sisään mahtuu 17 vuotta muusikon elämää josta jokainen rumpalinalku haaveilee. Suomessa Neljä Ruusua on vakiinnuttanut paikkansa rockbändien eliitissä. Kämy on ehdottomasti yksi suomen parhaista ja yksi parhaiten menestyneistä poprumpaleista.

Kämy muistelee...
Niin pitkään kun muistan mulla on "kädet käynyt". Mummo kertoi, että oltiin tosi pieniä kun veljeni kanssa hakattiin kattiloita kapustoilla ja sanoimme tulevamme rumpaleiksi. Vanha ala-asteen luokkakaveri kertoi että ensimmäiset muistikuvat sillä oli musta " et kuka ihme toi pieni kundi on joka koko ajan taputtelee pulpettiaan". Kysyttyään opettajalta se oli saanut vastauksen; "se on muusikon poika ja sillä on siihen lupa".
Isoisäni Janne Kämäräinen oli aikoinaan soitellut sota-ajan tansseissa haitaria ja poljeskellut bassorumpua. Huvittuneena olen jälkikäteen ihmetellyt että niin vain se musahomma menee geeneissä; isäni on haitaristi ja minä rumpali (hyvä kombinaatio isoisästä.)
Kun Hurriganesin Roadrunner ilmestyi niin ostin sen itselleni joululahjaksi. Olin silloin 7-8 -vuotias ja se vei jalat alta saman tien. Kavereiden kanssa leikittiin koulussa ja pidettiin musatunnilla show. Rakennettiin pahvista rumpusetti ja kitarat ja musa tuli mankalta. Minä olin Remu ja vedettiin niin helvetisti biisejä luokan edessä. Olen sitä monesti miettinyt että ilman Roadrunneria ja Remua, en olisi ruvennut rumpuja soittamaan.
Siitä alkoi rumpujen ruinaaminen, kunnes ollessani 13-vuotias mentiin isän kanssa musakauppaan ostamaan Yamahan tiikerikuvioista settiä.. Siinä oli 20`BD 12`ja 14`tomit ja joku komppipelti. Siitä lähti Remukomppi lattiatomiin hampaat irvessä ja täysillä.

Muistan että meillä katseltiin lauantaisin Lauantaitansseja ja se oli aina viikon kohokohta.
70-luvulla ihmiset kävi paljon lavoilla kuuntelemassa bändejä ja nimenomaan tanssimusaa. Pienenä poikana sitä meininkiä ihmetteli ja ihannoi. Silloin tällöin käytiin katsomassa isän keikkoja ja jo aika varhaisessa vaiheessa alkoi tuntua siltä että tuota minäkin haluaisin tehdä. Kaiken kaikkiaan musahommat ovat saaneet alkunsa isäukosta.

Oletko itse soittanut samoilla lavoilla?
En ole samoilla lavoilla mutta tein nuorempana ravintolakeikkoja Aikamerkki nimisessä orkesterissa. Tehtiin kuukauden kiinnityksiä ja tuurasin ensi alkuun soittomaikkaani kun hän ei itse päässyt. Siitä lähti sana kiirimään ja tuli enemmänkin tarjouksia. Olisinkohan ollut 16-17 v. siihen aikaan. Silloin ei vielä omat bändikuviot olleet vauhdissa ja piti hakea soittokokemuksia muualta. Parhaimpia muistoja on Tuupovaaran Virsuvaarasta missä oltiin kuukauden kiinnityksellä. Se on sellainen pikkukylä jossa säestettiin Kari Tapiota , Dannya ja Armia , Tuulikki Elorantaa ja Eino Gröniä.

Sinulla on siis ollut rumpuopettaja?
Siihen aikaan rumpuopettajana Joensuun musiikkiopistossa oli unkarilaissyntyinen Laszlo Györfy. Laszlo oli enimmäkseen jazz-puolen opettaja ja painotti mulle jazz asioita. Jazzhommat ei kuitenkaan silloin vielä kiinnostaneet. Laszlo yritti neuvoa miten sudeilla soitetaan... Käytiin me myös pop-juttuja ja soitettiin Funky Primeriä ja Stick Controllia. Olin vaan niin jääräpää ja halusin aina soittaa rockia. Lisäksi olin laiska.

Miten omat bändikuviot alkoivat?
Tapasin Ilin (Ilkka Alangon) ja Matti Suomelan ensi kertaa kun soitimme Joensuun musiikkiopiston sinfoniaorkesterissa. Ili soitti bändissä käyrätorvea. Pojat tulivat paussilla kysymään että haluaisivat kuulla kuinka soitan rumpusettiä. Mulla oli sellainen virttynyt jussipaita päällä ja ujona poikana posket punaisina vedin nuoruuden innolla kaikki jutut jotka osasin. Jätkäthän olivat ihan innoissaan ja pyysivät bändiin.
Ensimmäinen soittokokemus oli ihan hirveä kun jätkät eivät osanneet soittaa juuri ollenkaan. He olivat soittaneet ainoastaan klassista torvilla. Hommasta ei meinannut tulla yhtään mitään. Onneksi bändiin tuli basisti Jouni Ahlholm joka oli niin mukava että päätin jäädä ryhmään. Bändin nimeksi tuli Talouskukkaro. Sillä sitten soiteltiin kunnes löydettiin Lade ja Kode jotka soittivat silloin Karjala Tänään nimisessä bändissä. Käytiin kuuntelemassa niiden treenejä ja ajateltiin, "Voi v… nämähän, soittaa paljon paremmin".
Kodesta liikkui kaupungilla huhujakin että jätkä osaa soittaa. Kerran sitten oltiin Ilillä kahvilla ja nähtiin ikkunasta Kode joka vihelteli mennessään. Ili juoksi perään ja pyysi sitä bändiin. Kode sitten nappasi basistiksi Laden ja siinä sitä oltiin. Sitten kun Matti jäi kelkasta pois niin vaihdettiin nimeksi Neljä ruusua.
Kahdeksankymmentä luvun uudenaallon bändit Eput, Hassisen kone, Juice ja Pelle vaikuttivat meihin todella paljon. Vedettiin aluksi niitten biisejä. Hassisen koneen rumpali Kinnusen Hate oli mun suurin idoli. Yritin tunkea biisit täyteen sellaisia hienoja fillejä niin kun Hatella oli tapana soitella. Lopputulos oli se etteivät biisit pysyneet läjässä. Jossain vaiheessa jätkät kielsivät fillailut kokonaan.

Teittekö paljon keikkoja tuohon aikaan?
Talouskukkaron aikaan soiteltiin ensin kouluilla ja nuorisotaloilla. Oltiin rockin SM-kisoissa ja tehtiin Joensuussa keikkoja. Sitten kun Neljä Ruusua syntyi niin päästiin pikkuhiljaa kakkosbändiksi lavoille ja sitten myöhemmin joillekin festareille. Aina tiedettiin Neljän Ruusun kanssa että ollaan todella hyviä ja läheteltiin demoja joka paikkaan aina kun jotain tehtiin. Saatettiin lähettää jopa suoraan keikkajärjestäjille. Kyllä niitä keikkoja sitten tulikin.

Aika harvalla muusikolla on sellaista bändiä joka olisi pysynyt kasassa niin pitkään ja tehnyt yhtä monta levyä?
Ekasta levystä ei pitänyt tulla levyä ollenkaan vaan demo. Mutta kun asiat lähti rullaamaan niin ne lähti niin nopeasti ettei kunnolla pysytty mukana. Kahta ensimmäistä levyä ei pysty punastelematta kuuntelemaan, ne tehtiin nuorina ja vauhdilla. Oikeastaan kolmas levy ja siitä eteenpäin on vasta kunnon levyjä joihin on käytetty aikaa ja vaivaa. Jälkeenpäin kun kuuntelee niin huomaan mitä musaa on tullut milloinkin eniten kuunneltua, vaikutteet kuulee aina musasta.
Yhdessä vaiheessa multa oli fillailu kielletty kokonaan, korkeintaan yks tai kaks filliä per biisi. Se oli alkuun katkera paikka kun olis tehny mieli tunkea joka väliin jotakin. Ennen pidättäydyin tutussa ja turvallisessa, soitin keikat aina samalla tavalla ilta illan jälkeen ja siitä tulikin sitten tavallaan sen ajan staili. Viime aikoina ollaan taas menty vapautuneempaan sfääriin, vaikka soitetaankin paljon koneitten kanssa. Keikoilla juuri fillipaikat on sellaisia paikkoja joissa pääsee kokeilemaan kaikkea uutta ja varioimaan asioita. Se myös pitää homman mielenkiintoisena eikä setti ole joka ilta samanlainen.

Onko keikat muuttuneet vuosien saatossa?
Alussa kun otettiin koneet mukaan niin sitä soitti aika varpaisillaan. Ei ollut aikaa treenata niiden kanssa vaan mentiin suoraan keikoille. Varsinkin hidastempoiset biisit oli alkuun vaikeita. Mulla oli koko ajan "kone level", eikä juuri minkäänlaista nyanssia soitossa.
Nykyään ollaan tultu klikin kanssa tutuiksi. Paras meininki syntyy siitä ettei klikkiä juuri kuuntele. Se vaan on siellä olemassa ja on biisin tukena. Toisinaan jos tarvitsee saada nopeisiin biisiin vähän ekstra meininkiä, niin nousen haitsulla vähän klikin päälle ja kuljetan biisiä eteenpäin ja kun taas hitaissa biiseissä voi ottaa pienen takakenon.
Juuri nyanssit ja eri vivahteet tuovat musiikkiin enemmän piirteitä. Aikaisemmin mulla jylläsi keikoilla hirvittävä talvisota. Oli ne vanhan ajan kaappimonitorit ja kaikki instrumentit tuli hirveen lujaa. Sitten kun tuli korvamonitorit niin homma muuttui paljon miellyttävämmäksi. Rakennan kuuntelun yleensä siten että ensin tulee koneet, klikit ja "rumpuloopit". Sitten laitan laulua ja jonkin verran bassoa sekä kitaraa. Rumpuja en laita yleensä ollenkaan koska ne kuuluu läpi.
Me oltiin ensimmäinen rockbändi Suomessa joka otti koneet kunnolla käyttöön ja sitä kuulikin aluksi ihmisiltä että viekää ne vehkeet kaniin. Nykyäänhän melkein kaikki käyttää jotain pulputinta. Me alettiin koneellistua niihin aikoihin kun brittibändi nimeltä EMF oli aikamoisessa suosiossa, niillä oli iso hitti nimeltä Unbeleavable ja ne käytti koneita. Me kyseltiin ihmisiltä että miten ne toimii keikoilla ja joku osasi kertoa että rumpalille tulee klikki ja koneet monitoreista. Me ruvettiin kokeilemaan samaa systeemiä ja se toimi.

Millaisella rumpusetillä soitat?
Matkan varrella on tullut soiteltua vähän kaikenlaisilla rumpuseteillä. Alkuun oli Yamahan tiikerikuvioinen setti. Sitten oli 70-luvun Ludwigin setti jota käytin pitkään keikoilla. Sitten tuli Yamahan Rocktour setti koska diggailin siihen aikaan Princeä. Sheila E oli minun suurin idolini ja soitti keltaisella setillä, mun oli pakko saada keltaiset rummut.
Sen jälkeen tuli DW:n setti jolla soitin ehkä nelisen vuotta. Se oli liian hyvä tai hifi setti mulle. Mieli muuttuu matkan varrella soundien suhteen. Rupesin miettimään että millä saisi setin kuulostamaan erilaiselta eri biiseihin. Miksaajathan tekevät yhden hyvän perussoundin ja se on sitten siinä loppu illan.
Nykyinen setti muodostuu kolmesta virvelistä. Siinä on tomien paikalla 10`ja 12`tuumaiset Premierin piccolovirvelit ja toinen hihat oikealla puolella. Se on toiminut todella hyvin. Sitten mulla on Ruusujen akustista settiä varten oma pieni erikoissetti, 14` tomista tehty bassari,10`virveli, 10`hihat ja 14`tuumainen komppipelti. Soitan sitä vähän eri tavalla esim. Bassarin kylkeen tai kantteihin, mistä vaan saan erilaisen soundin.

Onko sinulla ollut aikaa harjoitella?
Mulla on aina ollut treenikipinä. Treenattua on tullut enemmän ja vähemmän, oikeastaan nykyään enemmän. Ne vuodet kun tehtiin 4R:ää tuli treenattua todella paljon. Silloin kun treenaa ja on hyvässä soittokunnossa niin pääsee paljon helpommalla keikoilla. Pystyy keskittymään oleelliseen ja antamaan kaikkensa, eikä tarvitse skarpata liikaa, vaan jutut tulee luontevasti itsestään. Välillä olen harrastanut urheilua että pysyisin hyvässä kunnossa.
Tekniikasta sen verran että hyvä jos sitä on, mutta se ei ole pääasia. Vanhemmiten on tullut selväksi että tunnelma on kaikkein tärkein ja se minkä fiiliksen saa aikaan. Eri biiseissä on tietty tunnelma ja sen tunnelman vangitseminen ja ilmoille tuominen on tärkeintä. Pitäisi pystyä hakemaan sellainen groove mikä on biisille paras mahdollinen ja soittaa biisin ehdoilla.

Rumpaleita joita olen matkan varrella diggaillut:
Remu, Harri Kinnunen, Affe Forsman, Ippe Kätkä, Heikki Tikka, Marko Kainulainen, Marko Timonen, Sheila E , Cindy Blackman, Buddy Rich, Ringo Star, Charlie Watts, Art Blakey, Larry Jr Mullen

Bändejä:
Hurriganes , Hassisen kone, Popeda , Sielun Veljet, Eppu Normaali, Tehosekoitin U2, Depeche Mode, Prince, Madonna, Michael Jackson, Blur, Aerosmith, Beatles, Rolling Stones , David Bowie, Faith no More, Beastie Boys, Suede, Pearl Jam, Radiohead, Soundgarden, Skunk Anansie, Massive Attack, Thelonious Monk, Terence Trent D´arby, Björk.

Discografiaa
Neljä Ruusua: Neljä Ruusua 1987
Neljä Ruusua: Kasvukipuja 1987
Neljä Ruusua: Hyvää päivää 1989
Neljä Ruusua: Hyvää yötä Bangkok 1990
Neljä Ruusua: Haloo 1992
Neljä Ruusua: Pop-uskonto 1993 Neljä Ruusua: Energiaa remix-kokoelma 1994 Neljä Ruusua: Uusi aalto 1999
Neljä Ruusua: Popmuseo kokoelmalevy 2000

Käy tsekkaamassa Neljän Ruusun internet sivut joista löytyy äänifaileja ja muuta sälää
www.neljaruusua.com